Lapin pystykorva eli porokoira
Kirjoittanut: V.I. Mikkonen
Suomen Kennelliiton julkaisu nro 3/1936
Suomen Kennelliiton luvalla toimittanut M. Masalin
Uudessa metsästyslaissamme on verrattain ankarat – ja osittain epäselvätkin – koiria koskevat määräykset. Kuten tunnettua voidaan riistan rauhoitusaikana vapaana juoksenteleva koira ilman muuta tappaa. Tämä tiukka säännös, jonka hyvänä puolena on se, että se antaa tehokkaan aseen riistanhoitajalle taistelussa irtaimien koirien aiheuttamia tuhoja vastaan, mutta jonka huonona puolena on se, että se saattaa helposti viedä kohtuuttomuuteen ja muuttua pahansuovan mielen purkautumisen välineeksi, ei koske koiria, joita käytetään karjan paimentamiseen. Tässä erikoisasemassa ovat lähinnä lappalaisten porokoiria vartioimaan opetetut Lapin pystykorvat ja maamme itäosissa varsin yleisesti nautakarjan paimentamiseen käytetyt maatiaispystykorvat.
Tarkastelkaamme ensiksi lyhyesti viimeksimainittuja koiria. Niiden tarkoituksena on ennen kaikkea olla suojana petoja vastaan, varsinkin niissä rajaseudun kunnissa, joissa karhut tekevät tuhojaan. Vanha karhua haukkuva Karjalan pystykorvarotu on kuitenkin tyystin häviämässä. Nykyisen Itä-Suomen pitäjien ”paimenkoirat” ovat yleensä vereltään ja taipumuksiltaan varsin pahasti sekoittuneita, ne eivät tarjoa oikeastaan mitään turvaa petoja vastaan – ovatpahan vaan paimenten seurana- mutta sen sijaan ne ovat monastikin innostuneita ja taitavia, ”kaikkiruokaisia” yksinmetsästäjiä, jotka ”paimennusmatkoillaan” tekevät pahaa jälkeä riistakantaan aikana, jolloin varsinaisten metsästyskoirain on oltava kiinni.
Kun toisaalta on eittämätöntä, että karjan paimennukseen opetetusta ja pystyvästä koirasta, jolla ei ole niin voimakkaita metsästystaipumuksia veressään, että se niiden vuoksi unohtaisi varsinaisen tehtävänsä, on hyötyä siellä, missä karjan laiduntamiskautena petoja liikkuu, olisi koetettava päästä siihen, että saataisiin kehitetyksi tähän tarkoitukseen sopiva paimenkoirarotu – ja, mikäli mahdollista, kotimainen paimenkoirarotu.
Allekirjoittanut onkin sitä mieltä, että Suomessa on tähän tarkoitukseen sopivaa koira-ainesta: LAPIN PYSTYKORVA ELI POROKOIRA.
On kuitenkin otettava huomioon, ettei Lapin pystykorva ole nykyisellään koirarotu siinä mielessä kuin esim. jalostettu pystykorvamme, vaan että tämä käsite on verraten laaja ja tarkoittaa hyvinkin erilaisia koira-aineksia. Toisin sanoen, ei ole olemassa yhtenäistä koirarotua, jonka leviämisalueena on Lappi, vaan koirien tyyppi vaihtelee melkoisesti sen eri puolilla.
PeräPohjolan eteläosissa, joissa jo poronhoitoa harjoitetaan, on maatiaiskoirakanta pahasti sekoittunut. Jonkinlaiseen alkuperäiseen Lapin paimenkoiraan – josta alempana tulee tarkemmin puhe – on tullut runsaasti ruskean maatiaispystykorvamme verta – vai sanoisinko jälkimmäiseen edellisen verta -, ehkäpä myöskin vanhan Karjalan karhukoiran sekä Pohjois-Ruotsin koirakantain verta . Näissä koirissa on yleensä voimakas metsästystaipumus.
Lähempänä alkuperäistä porokoiraa ovat jo Petsamon kolttien koirat; niiden karva on pitempi, rakenne järeämpi kuin esim. kemijärveläis-kuolajärveläisen koiratyypin, mutta niiden ruskehtavassa tai ruskean-valkoisen kirjavassa värissä – ja muutenkin koko ulkomuodon yleisvaikutelmassa – tuntuu eteläisempien pystykorvien vaikutusta.
Tekee mieleni väittää, että Pohjois- ja Länsi-Inarin sekä Utsjoen poromiesten koirat jo olennaisella tavalla eroavat Itä- ja Etelä-Lapissa yleisistä maatiais- pystykorvatyypeistä. Paikoitellen sielläkin, varsinkin juuri Inarin jäkäläkankaita kiertelevien porotokkien kintereillä, näkee koiria, joissa on tuntevinaan maatiaispystykorvan – ja ehkäpä myöskin vanhan, vaikka Karjalasta peräisin olevan vankan mustan pystykorvan vaikutusta. Näiden seutujen koirat ovat kooltaan huomattavasti suurempia ja voimakkaampia, mutta myöskin karkeampia kuin esim. Suomen pystykorva. Kun niitä tarkemmin katselee, havaitsee, että tyyppi pohjaltaan on aivan toinen kuin jalostetun pystykorvamme. Karva on pitkähköä ja hyvin tiheää, pää jykevä, kuono suippo, korvat ovat tosin pystyt ja terävät, mutta kaukana toisistaan, häntä kaartuu veltosti yli selän, raajat ovat voimakkaat, ruumis verrattain pitkä, väri vaihtelee kellanvalkoisesta ja ruskeankirjavasta valkea-ruskean-mustan kirjavaan ja kokomustaan. Länsi-Inarin tunturilappalaisten koiriin on voinut tulla verta myöskin Pohjois-Ruotsin mustasta pystykorvasta – ellei sekin ole alkujuuriltaan samaa koirarotua, joka lähtien Äänisjärvestä ja Laatokan mailta idästä on kerran kiertänyt Vienan ja Karjalan, Kuollan ja Perä-Lapin kautta länttä kohti, leviämisalueensa äärimmäisenä rajana Ruotsin pohjoisosat. Näissäkin porokoirissa on taipumusta riistanajoon.
Alkuperäisimpänä allekirjoittanut haluaa pitää sitä Lapin pystykorvatyyppiä, jota Länsi-Lapin, tarkemmin sanoen Enontekiön poromiehet käyttävät porojensa paimentamiseen ylisillä tunturimailla. Se vastaa likipitäen Ruotsissa standardisoitua porokoiraa; onko Enontekiön koirakanta meille tullut Ruotsista – usein kyllä kuulee Enontekiöllä sanottavan, että sen ja sen koiran emä on tuotu Koutokeinosta (Ruotsin puolelta) – vai alkuperäisiä, kuten mielestäni on syytä olettaa, ei liene ratkaistavissa. Mutta se ei vaikuta itse pääasiaan. Nämä koirat ovat voimakkaita ja karkeatekoisia. Niiden karva on pitkää ja tiheää, pää on leveämpi, kuperampi ja vähemmän jalo kuin rotupuhtaan pystykorvamme, korvat ovat lyhyet, verraten kaukana toisistaan ja tylpät, häntä joko kaartuu selän yli tai suuntautuu alaspäin. Yleisin väri on musta tai mustan-valkean kirjava. Näissä koirissa ei ole, jos ne ovat tuntureilla syntyneitä ja kasvaneita porokoiria, ollenkaan metsästystaipumuksia. Luonteeltaan ne ovat ystävällisiä, uskollisia ja erikoisen älykkäitä.
Tämän koirakannan yksilöitä tavataan Perä-Lapin muissakin osissa. Niillä on paimentamistaipumus voimakkaana veressä ja huolellisesti opetettuna ne kehittyvät niin taitaviksi, että yhden porokoiran sanotaan vastaavan porotokan koossapitäjänä kahta pororenkiä. Osoitukseksi siitä arvosta, mikä Lapissa hyvälle porokoiralle annetaan, mainittakoon, että valmiiksi opetettu porokoira maksaa 3000-4000 mk:aa ja että palkiset välillä maksavat 6-8 mk:n päiväpalkkoja porokoiraa kohti.
Näistä koirista voidaan jalostaa, jos Suomen Kennelliitto ottaa sen asiakseen, kotimainen paimenkoirarotu. Eivätkä nämä koirat sovi ainoastaan paimenkoiriksi, vaan myöskin kartano- ja vahtikoiriksi, vieläpä hirvikoiriksikin. Viimemainittuun tarkoitukseen käy erinomaisesti porojen käsittelyssä käytetty taktiikka: kun vauhkoontunut poro syöksyy tokasta erilleen, koira koettaa saada sen pysähtymään ja kääntymään takaisin tai taitavasti ”kammeten” kääntämään juoksuaan, niin että se lopulta joutuu tokkaan takaisin. Hirven kanssa on koiran toimittava varovaisesti, se ei saa pitää kovaa ääntä eikä otusta ahdistella; porokoiralla on sellainen työskentelytapa verissä.
Enontekiön tunturilappalaisten porokoirakanta on tällä hetkellä siksi hyvä ja laaja, että järjestelmällisen siitostyön lähtökohta kyllä saadaan, jos asiaan tosimielessä tartutaan. En epäile, etteikö Lapin muissakin osissa olisi sellaisia poron paimentamiseen opetettuja pystykorvia, jotka eivät riistasta välitä, mutta käsityksen on, että Länsi-Lapin tunturimaista varmimmin löydetään tarkoitukseen soveliasta siitosmateriaalia. Eräitä yksilöitä onkin jo joutunut tänne etelään, mutta nämä ”tuonnit” ovat olleet yksityisiä ja hajanaisia. Merkitystä voi olla vain sellaisella aloitteella, joka lähtee Suomen Kennelliiton piiristä tai johon Kennelliitto tavalla tai toisella myötävaikuttaa.
Ja sallittakoon allekirjoittaneen lopuksi lausua pieni epäkohteliaisuus meille suomalaisille: Ruotsissa on nämä asiat hoidettu paremmin kuin meillä, siellä on jo aikoja sitten standardisoitu kaikki mahdolliset kotimaiset koirarodut. Kenneltyöhömme on saatava enemmän kansallista itsetuntoa: meidän velvollisuutemme on pitää huolta ja jalostaa sitä perintöä, jonka olemme esi-isiltämme saaneet, ja siihen perintöön kuuluvat myöskin Lapin pystykorva ja Karjalan karhukoira.